Kulttuurista ja sen puutteesta

Ouluhalli syyskuun lopulla 2012. Hallin lattian ikiaikaista betonilattiaa päällystää muovinen matto. Matto ei ole mikä tahansa muovinpala, johon kaupunki suuressa anteliaisuudessaan olisi nähnyt hyväksi investoida. Ei, sillä kyseessä on liigamatto. Sen saavat käyttöönsä ne joukkueet ja seurat, jotka pelaavat miesten salibandyliigassa. Tasainen matto nostaa pelin tasoa. Pallo ei pompi miten sattuu. Se on liigatasoa. Pelaajilla on hauskaa. Voi näyttää taitojaan. Myös valmentajilla on hauskaa. Uusimmat pelifilosofian nyanssit näkyvät väläyksittäin joukkueiden pelissä. Tämäkin liigatasoa.

Jotain silti puuttuu. Puuttuu ottelutapahtumaan raaahutuneen katsojan riemullisuus ja viihtyvyys. Se ei ole liigatasoa. Itse ottelu kyllä näyttää hienolta. Ei sen väliä, vaikka Hirvilauma rymistelee kotijoukkueen yli tai että seuraavana päivänä turkulaisen Palloseuran lippua railakkaasti heiluttava kannattaja varastaa shown katsomossa. Väliä on sillä, että kymmenen euron pääsylippua vastaan katsojalle ei tarjota mitään muuta kuin itse peli. Se ei ole liigatasoa. Oulussa on totuttu parempaan.

Ouluhallin paraatiovi aukeaa suunnilleen kohti etelään. Suunnaksi kannatta silti valita länsi. Ainakin jos haluaa nauttia urheiluviihteestä. Kolmesataa metriä meren suuntaan. Siellä on tupa täysi. Siellä Kärpät häviää Ilvekselle Raksilassa. Pääsylippujen hinta hyville paikoille maksaa tuplaten salibandyliigapeliin nähden. Katsojaa hemmotellaan joka kerta otteluennakot ja pelaajahaastattelut sisältävällä otteluennakolla.  Lisäksi railakas valoshow ja mellevät basson jytkeet nostavat urheiluelämyksen kohti pilviä. Tärkeimpänä palasena tietysti koko ajan mölyävä fanikatsomo, joka nostaa tunnelmaa merkittävällä tavalla. Värit näkyvät ja kuuluvat. Jäähallin käytävät pursuavat fanikrääsää. Moni perheenisä taipuu paineen alla ja ostaa lapsilleen kärppälipun tai ainakin kiekon ja pipon. Kiekkojännärin päitä ei palele Oulun kylmenevässä syysillassa.

Palataanpa viiman läpi takaisin Ouluhalliin. Siellä Happee on lähdössä karkumatkalle. Kotijoukkue tuhlaa muutaman hyvän tekopaikan. On kuitenkin vielä mukana pelissä. Josko joku kannustaisi omiaan? Ei, ollaan ennemmin hiljaa. Ei kannata hypätä uppoavan laivan kyytiin. Ei ainakaan tässä pelissä. Järjestävän seuran toiminnanjohtaja laittaa hienosti itsensä likoon yleisön edessä ja pyytää kaikkia mukaan. Muutama vaisu taputus. Siinä kaikki. Puuttuu vastakaiku. Sitä ei löydy kentältä, mutta ennen kaikkea sitä ei löydy Ouluhallista tai siellä mötköttävän kaukalon liepeiltä. Sieltä puuttuvat kaikki ne palaset, jotka löytyvät naapuripirtistä. Sielläkään niitä ei ollut vielä viisitoista vuotta sitten, jolloin kaikki vasta alkoi. Tummeneva lauantai-ilta muuttuu yöksi ja viimein uudeksi aamuksi.

Seuraavana päivänä Divariin itsensä kammennut Merikoski SBT aloittaa kotiurakkansa Ouluhallissa Kuopion Welhoja vastaan. Kukaan ei odota mitään. Kyseessähän on kovan kritiikin kohteena ollut "mätäkoski". Ei homma voi toimia. Lippu maksaakin vitosen. Moni oli varautunut kymppiin. Katsojat valuvat hiljalleen istumaan ohut otteluohjelma kourassaan hallin lauteille. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta. Ouluhallin särisevistä ja pahasti kiertävästä äänentoistojärjestelmästä alkaa kuulua tarinaa. Kyseessä on vierelevan joukkueen valmentajan haastattelu. Heti perään jututetaan kotijoukkueen tehokaksikkoa. Hommassa näyttää olevan oikeaa otetta. Ja lisää on tulossa. Ensimmäisellä erätauolla seuran pyörätuolisählyn pelaajat käyvät näyttävämässä pelaamisen mallia, ja toisella tauolla seuran junnut koijaavat rankut varmasti uuniin. Kelvollinen suoritus divaritsolle!

Merikosken divariväännön jälkeen areena on jälleen vihitty liigapelille. Edellisen päivän kuvio toistuu. Nyt kotijoukkue sinnittelee hyvin matkassa kaksi erää. Toiminnanjohtajan ei tarvitse uhrata itseään enää toistamiseen yleisön armoille. Tällä kertaa joku kotijoukkueen tuulipukuun sonnustautunut uskallikko yritttää keinuttaa yleisöjä aaltojen tekoon katsomossa. Rohkeaa, mutta energian tuhlausta tässä kohtaa. Oululainen urheiluyleisö pitää voittaa puolelleen pitkällisen viivytystaistelun tuloksena. Se huipentuu tuuletuksiin kultakravatissa. Sen jälkeenkin tulee puukkoa selkää. Kysykää vaikka Junnolta. 

Kultaisten, saati lämpien onnentoivotusten sijaan nyt tulee vain kahden markan raippaa. Liekö kukaan ehkä oikeasti odottanutkaan, että kotijoukkue kaataisi Happeen. Salaa toivottiin, että TPS kaatuu. Ei kaatunut. Toki siihen oli saumat. Ei sen väliä. Peli näyttä välillä lupaavalta. Se lämmitti edes hieman. Ei kuitenkaan lopulta juuri lainkaan. Kalseisssa tunnelmissa hallista parkkipaikoille laahautuvat salibandyn ystävät kyselevät itseltään, viitsinkö tulla toiste katsomaan tai kehtaanko pyytää työkaveria mukaan. Hallin ovella törröttäviin roskiksiin lentävät pettymyksessä rutatut otteluohjelmat. Juniorit eivät vie niitä kotijoukkueen nimmareilla höystettynä vaatekaapin oveen, heti Crosbyn ja Ovechkinin julisteiden viereen. Mieli tekisi, mutta miksi vaivautua. Mutta mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Kukaan aikuisista ei innostunut, kun ei innostettu.  

Ruoskimisintoa sen sijaan löytyy, sillä se mitä puuttui on musertavaa kerrottavaa. Tapahtuman markkinointiin oli onneksi laitettu hieman yritystä, mutta suurempaakin näkyvyyttä moni jäi kaipaamaan. Paikan päällä ei jaettu uunituoretta kausijulkaisua, josta kävisi ilmi seuran toiminnan tavoitteet, edustusjoukkueen pelaajakortit muutamalla pelaaja- tai valmentajahaastattelulla höystettynä. Perinteinen juttu, mutta silti niin toimiva. Ei ollut fanituotepistettä, josta olisi voinut ostaa fanipaitoja tai edes tarran muistoksi uuden aikakauden alusta oululaisessa salibandyssa. Hallissa ei kaikunut kausikorttin ostoon patistavia mainoksia. Kuului vain jo loppuun soitettuja humppia. Tosin maalilaulun osalta liian harvoin. Edelleenkään paikalle saapujille ei esitelty oman seuran toimintaa ja tarjottu mahdollisuutta tulla mukaan talkooporukkaan. Paikalliset erotuomarit olivat sentään saaneet pystyyn ständin. Tärkeä valon pilkahdus pimenevässä illassa; me uskomme omaan toimintaamme ja haluamme sinutkin mukaan!

Järjestävän seuran puutelista sen sijaan jatkuu armottomasti. Paikalle ei oltu raahattu mailavalmistajia tarkkuuslaukaus -ja kovuus -kilpailuineen. Ei ollut minkään sortin arvontoja. Ei Olsku-maskottia kekkuloimassa ja jakamassa tarroja lapsille. Ei ollut telttakyläksi aidattua vip-aluetta, jossa voisi nauttia kahvit hyvässä seurassa. Onneksi kahvi ei ollut kylmää. Tai ehkä sen olisi pitänyt olla. Se olisi voinut kaunistaa viikonlopun saldon.

Se, mitä tapahtui, tai oikeastaan mitä ei tapahtunut, on sekä lajin että Pohjois-Suomen lippulaivaseuran kannalta erittäin haikeaa. Ouluhalli tarjosi betonisesta olemuksestaan huolimatta varsin mellevät puitteet hienon salibandykarnevaalin järjestämiseksi. On erittäin ikävää, että niitä asioita, jotka olisi voitu kääntää voitoksi, ei viitsitty tehdä. Kentällä voiton vei vastustaja, ja ansaitusti. Seuraväen tehtävä on voittaa itsensä. Vähempää ei kukaan voi vaatia. Selityksiä on varmasti monia, mutta kulttuuria ja kannustamista ei synny tyhjästä. Se pitää luoda. OLS, kantakaa vastuunne alueen ykkösseurana. Momentum on nyt.

Kantin katsantokannasta:

Kirjoitus on tarkoitettu ennen kaikkea silmiä avaavaksi, kannustavaksi ja rakentavaksi. Toivon, että Luistinseurassa rima ottelutapahtuman suhteen on merkittävästi korkeammalla ja että sitä lähdettäisiin myös ylittämään,  jotta sekin olisi liigatasolla, koska sen myös pelaajat ansaitsevat. He tarvitsevat myös yleisön tukea.

Tunnelman luomisessa kotijoukkueen kannustus on avainasemassa. Sen voisi hoitaa tehtävään varta vasten osoitettu faniryhmä, jollaisia Oulussakin on vuosien mittaan nähty. Kannustaminen ei kuulu  varsinaisesti seuran työntekijöille, vaikka suurta rohkeutta osoitittekin siinä, että menitte ottelutilanteesta huolimatta puolikuolleen yleisön eteen. Moista nöyryyttä ja rohkeutta on kenties vain kerjäläisillä. Kuitenkin te voisitte olla niin paljon enemmän.

Kuvassa palllopoikana häärinyt serkkupoika, jonka ilme kertoo kaiken. Tästä salibandyssa ja urheilussa on kyse. Iloisista ilmeistä. Saan olla mukana jossain suuressa. Tätä kaipaa myös tarkkaan ajan- ja rahankäyttönsä laskelmoiva katsoja.