Suomen cup. Liigajengi vastaan alasarjaporukka. Legendat vastaan omankylän pojat. Suuria pelejä. Muistiinpainuvia tapahtumia. Unohtumattomia hetkiä.
Tai ei sittenkään. Unohdetaan nämä hetket. Arpaonni nimittäin vie meidän hienon KeLyn joukkueen nyt Tampereelle SC Classicin vieraaksi. Odottaako siellä meitä ainutlaatuinen cup-karnevaalitunnelma, jossa Peräkylän Ponnistuksen ahtaaseen jumppasalin katsomoon on pakkautuneena paloturvallisuusmääräyksistä viisveisaava ihmismassa, joka janoaa nähdä vain televisioruudussa ja Youtubessa esiintyviä lajitähtiä. Vastaus on yksiselitteinen; ei cup-karnevaalia, ei hurmosta, ei kiimaa vaan 60 minuuttia pelailua, Classic välieriin ja KeLy odottelemaan VR:n junaa.
Olen hämmästynyt jos Tampere Areenan yleisömääräksi saadaan yli 200 henkeä. Jatulissa vastaavaan tapahtumaan saataisiin helposti täysitupa eli noin 400 henkeä, ja jos mentäisiin uudelle Kastellin Monnarille niin tulisiko häkkiin jopa 800 henkeä. Ei välttämättä, mutta yli 500 kuitenkin. Edelleen voidaan miettiä, mahtaako Classicille tulla tyyriimmäksi kotipelin järjestäminen kuin maakuntamatka Kelloon? Mielenkiintoista on myös miettiä, millä markkinoinnin virtuoosit Passo Peltola ja Family kauppaavat koko Tampereen seisauttavaa tapahtumaa? Maalaisserkkujen visiitti tehdaskaupungin valohin! Tule ja näe Onni Kokon jälkeläisten voimainponnistus Tampere Areenalla!
Niinpä. Vertaus Onni Kokkoon on tietysti groteski. Historiansa tuntevien mielestä kenties jopa mauton. Olkoon se kuitenkin nyt blogissa kuvastamassa sen pettymyksen ja tunteenpalon määrää, jota ainakin allekirjoittaneella oli cup-hurmoksessa. Hurmosta riitti siihen hetkeen, jolla Jyrki Paajasen ja Juhani Henrikssonin ansiokkaassa arvontalähetyksessä meidän tiemme osoitettiin Kokon tapaan Tampereelle. Sillä kellon lyömällä laski oma cup-innostus pakkasen puolelle. Ei Tampereen tai Classicin vuoksi vaan menetetyn kotipelin vuoksi. Luvassa on varmasti minulle ainutlaatuinen hetki olla Classicin pesukoneessa. Saippuat kainaloon ja pyyhe mukaan niin siistinä poikana kotiutuu reissusta. Kotikaukalosta osaisi tietysti paremmin kotiin. Ainakin jos vaimo suostuisi taluttamaan.
On ymmärrettävää etteivät liigajengit suostu pelamaan automaattisesti alasarjaporukoita vastaan vieraissa. Ainakaan näin pohjoisessa asti. Bussikilometrejä tulee rutosti muutenkin. Takapuoli puutuu, ja miehet kiiltävine toolbageineen tippuvat kartalta. Kuitenkin ilman liigajengejä koko cupin merkitys katoisi kuin minkki yöhön. Liigajengit on siis pidettävä mukana, vaikka se lisäisi liigapelaajien loukkaantumisriskiä, sekoittaisi Salibandyliigan peleihin valmistautumista tai lisäisi matkakuluja. Lajikulttuurin kehittyminen vaatii liigajoukkueiden osallistumista. Ja salibandyn asema lajikartalla vaatii sitä.
Kaikkien liigajoukkueiden osallistuminen puhaltaisi lajikulttuurin purjeisiin lisätuulta tuutin täydeltä. Täydet urheiluhallit, karnevaalitunnelma, upea peli ja sen myötä huikean positiivinen näkyvyys poikisivat valtavan isoja asioita salibandyn eduksi, lajien välisessä verisessä kisassa harrastajista ja tukirahoista. Ehkä alasarjajoukkueen puuhamiehen seuraavan syksyn sponsorikierros rikin katkuisella teollisuusalueella poikisi seuran kassaan muutaman viisikymppisen hieman aiempaa helpommin. Cup-kotipelitapahtuman läpieläminen antaisi lisävoimaa seuraavien kausien läpivientiin. Ja tuskin liigajoukkue puppeloisi jatkopeliä. Ainakaan kovin usein. Ja jos puppeloisi, niin eikö se lisäisi hieman kadoksissa ollutta cupin magiikkaa ja edelleen näkyvyyttä. Niin taisi jo käydä Turussa.
Voitaisiinko ajatella, että kotijoukkue osallistuisi jollain tapaa liigajoukkueen matkakuluihin tai jos antaisi osan lipputuloista korvaukseksi matkan vaivoista? Voisiko liitto tukea vieraspeliin matkaavia liigajengejä? Pitäisikö cupin palkintorahoja jakaa isommalla kädellä, jotta kaikki liigajoukkueet tulisivat mukaan? Cupissa menestyminen kehittää varmasti myös liigajoukkueita pelaamaan painetilanteissa. Taito, jota tarvitaan, mikäli haluaa joskus nostella mestaruuskannuja.
Salibandylla on cupissa valtava potentiaali kasvattaa näkyvyyttä urheilukartalla. Mitä paremmin paikalliset pikkuseurat jaksavat pumpata toiminnassa mukana, sitä paremmin menee myös kilpatasolla, ja sen seurauksena kansainvälisesti. Suomen cupin sääntöjen muuttaminen ei yksin käännä seuraavia MM-finaaleja sinivalkoisten eduksi, mutta yhtään kiveä ei kannattaisi jättää kääntämättä tässäkään savotassa, jossa tavoitteena on hienosti imagoaan kohottaneen lajin pumppaaminen entistä salonkikelpoisemmaksi. Tähän tarvitaan koko salibandykentän into ja osaaminen. Sen kasvattamiseen ei tarvita kuin yksi alasarjajoukkueen ja liigajoukkueen kohtaaminen Suomen cupissa. Alasarjajoukkueen täpötäydessä kotihäkissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti